Minulla
ja miehelläni oli alkuviikosta kerrankin yhteinen vapaapäivä, ja sitä
juhlistaaksemme kävimme ostamassa oikein kassikaupalla hyvää syömistä: pihvit,
valkosipulipatonkia, viinirypäleitä, sipsiä ja karkkia. Emme herkuttele usein,
mutta kun herkuttelemme, otamme varmasti joka sorttia ja kaksin käsin. :D
Karkit keräsimme tapamme mukaan Makuunista samalla kun haimme leffan illaksi.
Katsomme yhdessä todella paljon elokuvia, ja meillä meneekin kuukaudessa monta
kymppiä leffavuokraamoihin – etenkin näin kesäisin. Halvemmaksi tulisi tilata Viaplay
tai Netflix, mutta niiden kautta ei näe ensi-iltoja. Vuokraamossa käyminen on
meille myös oma ”juttu”, tuttu tapa aloittaa vapaailta ja päästä rentoon
mielentilaan sekä unohtaa työ ja koulu.
Mutta
siis, vuokrasimme elokuvan The Theory of
Everything. Elokuva kertoo Stephen Hawkingin elämäntarinan, ja monissa
lehdissä elokuvaa oli kehuttu melkoisesti. Kehujen takia elokuvan
valitsimmekin, minua Hawking ei ihmisenä ollut kauheasti kiinnostanut aiemmin.
Olin kuvitellut Hawkingin olevan etäinen, konemainen, miltei kylmä nero, joka
olisi huumorintajuton ja sosiaalisesti ainakin hieman jälkeenjäänyt.
Elokuva
onnistui loistavasti muuttamaan kaikki ennakkokäsitykseni. Hawking olikin
äärimmäisen inhimillinen ja hauska mies, joka osasi rakastaa. The Theory of Everything oli niin koskettava
ja hyvin näytelty, että jo ennen kuin puoli tuntia tuli elokuvasta täyteen,
itkin jo lammikoita sohvalle. Itkun vain jatkuessa ja jatkuessa meinasin jopa
jättää elokuvan kokonaan kesken, vaikka yleensä rakastan liikuttavia elokuvia. Stephen
Hawkingin epäoikeudenmukainen sairastuminen ja Jane Hawkingin pyyteetön rakkaus
koskettivat minua jo melkein liian syvältä.
The Theory of Everything muistutti
minusta kovasti elokuvaa A Beautiful
Mind, joka myös kertoo suuren tiedemiehen, John Nashin, sairauden
varjostamasta elämästä ja avioliitosta. A
Beautiful Mind on yksi ehdottomista elokuvasuosikeistani, ja samalle
listalle päätyi nyt myös The Theory of
Everything. Kummassakin käsitellään pitkää parisuhdetta minusta kauniisti
ja herkästi, kuitenkaan sortumatta naiiviuteen. Elokuvat saivat pohtimaan,
kuinkahan oma rakkaus ja kärsivällisyys kestäisivät, jos puoliso sairastuisi
todella vakavasti. Pystyisikö itse rakastamaan kumppaniaan, vaikka hän
sairauden myötä ei olisikaan enää täysin oma itsensä? Miten toista jaksaisi
hoitaa päivästä toiseen katkeroitumatta arkeen ja epäoikeudenmukaisuuteen?
Rakkauden ja parisuhteen vuoksi pitäisi luopua monista omista unelmista, ja
elämää synkentäisi koko ajan pelko sairauden pahenemisesta ja jopa puolison
kuolemisesta.
Nykyään
tuntuu, että yhä harvemmin löytää katsottavaksi elokuvia, jotka oikeasti
herättävät ajatuksia tai joista muodostuu kunnollinen mielipide. Suosittelen The Theory of Everythingiä ihan
kaikille, elokuva oli jokaisen kyyneleen arvoinen!