En
edes muista, milloin viimeksi olin lukenut vapaaehtoisesti kirjan kannesta
kanteen. Etenkin kun sivuaineena on yleinen kirjallisuustiede, lukeminen ei ole
vapaa-ajanviettotavoista se kaikkein houkuttelevin. Ennemmin lähden urheilemaan,
kahville tai katson hyvän elokuvan.
Kuukausi
sitten törmäsin kuitenkin sen verran kiinnostavaan kirjauutukaiseen, että koulukirjoiltakin
piti raivata aikaa. Paras on
mentaalivalmentaja Erik Bertrand Larssenin opas tavalliselle ihmiselle, joka
haluaa päästä elämässään parempiin tuloksiin ja antaa itsestään kaiken. Kiinnostuin
kirjasta sen esittelytekstin takia mutta erityisesti siksi, että Larssen itse
vaikutti vahvalta ja mielenkiintoiselta ihmiseltä. Larssen on koulutukseltaan
laskuvarjosotilas ja taloustieteilijä ja kokenut elämässään paljon,
mikä ainakin minusta tekee hänen kirjastaan uskottavamman.
Paras ja Larssen eivät tuottaneet
pettymystä, vaikka välillä kirja keskittyikin mielestäni liikaa Larssenin
ammattitaidon kehumiseen. Oli ehdottomasti hyvä veto laittaa kirjaan Larssenin
asiakkaiden ylistystekstejä, mutta vähempikin olisi ajanut asiansa.
Kokonaisuudessaan Paras oli kuitenkin
rohkaiseva ja se valoi uskoa omaan menestymiseen. Kirjan jäsennys oli selkeä ja
auttoi ajatuksia rakentumaan järkevästi. Se antoi hyviä työkaluja,
voimalauseita ja menetelmiä motivaation ylläpitämiseen ja itsevarmuuden
kasvattamiseen.
Kirjaa
ei pysty lukemaan silmäilemällä. Siihen pitää syventyä, ja lukiessa täytyy yrittää
päästä samaan yltiöinnokkaaseen ja voimaa uhkuvaan mielentilaan kuin mikä
tekstistä välittyy. Kun saa asetettua asenteensa oikein, Paras onnistuu mielestäni hyvin siinä, mihin se on tarkoitettu.
Mutta lukijan pitää olla vastaanottavainen eikä hiukkaakaan skeptinen.
Larssen
kirjoittaa paljon visualisoinnista. Hänen mukaansa parhaaseen tulokseen pääsee
visualisoimalla suorituksen – esimerkiksi kokouksen tai vaikka esitelmän –
monta kertaa etukäteen ja varautumalla niin hyviin kuin huonoihin käänteisiin.
Tämä kappale kirjasta oli minulle valaisevin: ymmärsin, että olen harrastanut
visualisointia peruskoulusta asti stressinhallintakeinona. Kun 15-vuotiaana
harjoittelin kotona seuraavan päivän äidinkielen esitelmää, kuvittelin sen
hetken ja tunteen, kun esitelmä olisi sujuvasti ja takeltelematta pidetty ja
istuisin helpottuneena takaisin pulpettiin. Tällä tavoin sain
pidettyä mieleni kurissa ja keskityttyä stressaamisen sijasta
valmistautumiseen. Ennen työhaastatteluani kuvittelin itseni istumassa tyynenä
haastatteluhuoneessa ja sen jälkeen käveleväni pois itsevarmana ja tyytyväisenä
itseeni. Kuvittelen, miten hyvältä tuntuu, kun koettelemus on ohi, jolloin
kestän sen paremmin ja vahvempana. Esimerkiksi tenttiin lukiessani pystyn käyttämään
aikani tehokkaammin, kun ajattelen, että lukeminen on vain tilapäistä: voin
kahlata tylsän tenttikirjan läpi tehokkaasti 10 tunnissa, koska tiedän, että pänttääminen
ei tule kestämään kymmentä tuntia enempää. Hyvän arvosanan antama tunne on lukemisen arvoinen.
Tällaisten
lyhyen aikavälien tavoitteiden eteen on helppo työskennellä täysillä – kurinalaisena
täytyy pysyä vain tuntien tai päivien mittaisia ajanjaksoja. Sen sijaan
isompien unelmien visualisoimisessa minulla on vielä opeteltavaa. Nyt tuntuu,
että jos tavoitteen asettaa korkealle ja vielä visualisoi onnistumisen
”röyhkeän” tarkasti, on ylimielinen. Kirja antoi kuitenkin ainakin hiukan lisää
rohkeutta unelmoida isommin ja yksityiskohtaisemmin. Jos unelman
muotoilee tarkemmin kuin esimerkiksi ”haastava mutta palkitseva työ viestinnän
parissa”, se myös motivoi tekemään parempia valintoja arjessa, joka päivä.
Ehkä
uusin ja mielenkiintoisin ajatus, minkä kirja antoi, oli kuka tahansa voi menestyä suotuisina aikoina, menestyjät erottuvat
vasta vastoinkäymisissä. Ja juuri vaikeita aikoja varten unelman
pitäisi olla kirkkaana ja konkreettisena mielessä – motivoimassa ja
innostamassa niihin parempiin valintoihin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti