Ihannevartaloni
on muuttunut paljon viime vuosien aikana. Oikein hätkähdyttävän paljon. Lukion
ensimmäisellä halusin vain olla hoikka. Mitä pienempi vaatekoko, sen parempi.
”Ootko sä laihtunut?” oli kaunein kehu, mitä kukaan pystyi minulle sanomaan. Kapeat
ranteeni olivat ainoa kohta kehossani, johon olin jotakuinkin tyytyväinen.
Urheilussa päämääränäni oli kuluttaa kaloreita, paljon kaloreita. ”Iso” oli
kaikessa paitsi rinnoissa ehdoton no-no, ja vatsalihakset olivat ainoa
lihasryhmä, joka sai ihannenaisvartalossani näkyä.
Neljä
vuotta voi kuitenkin tehdä aikamoisen remontin pään sisällä. Teini-iästä
aikuistuminen on varmasti yksi syy, muttei mielestäni tärkein. Uskon, että
suurin vaikutus on ollut elämänpiirin muutoksella. Aloin käydä mieheni kanssa
salilla, puhua hänen kanssaan urheilusta, lukea artikkeleja tavoitteellisesta
kuntosaliharjoittelusta ja seurata somessa motivaatioblogeja ja liikunnallisia Instagram-tilejä.
Pikku hiljaa päätäni eivät enää kääntäneet hoikat, gasellimaiset naiset, vaan
muodokkaammat vartalot (kyllä, inspiroidun kaupungilla tyrmäävistä naisista :D).
Kun ennen halusin olla ennen kaikkea siro ja kevyt, nyt haluan, että näytän
ryhdikkäältä, vahvalta ja terveeltä. Siltä, että teen vapaa-ajallani jotain
muutakin kuin makaan sohvalla ja olen syömättä. Unelmavartalossani on
muodokkaat olkapäät, lihaksikkaat jalat ja vahva keskikroppa.
Kiinnitän
huomiota niihin asioihin, joihin ympäristöni kiinnittää huomiota. Oma
elämänpiiri on loppujen lopuksi melko pieni – kupla, jossa ääneen pääsee vain
rajattu määrä ajatusmalleja. Ja kun itse hurahtaa johonkin tiettyyn ihanteeseen,
helposti unohtaa muunlaisten ihannevartaloiden olemassaolon. On ihmeellistä
huomata ihan henkilökohtaisesti, kuinka paljon ympäröivä kulttuuri vaikuttaa
omiin ihanteisiin. Sitä välillä ihan pysähtyy tuijottamaan kadunvarsien
alusvaatemainoksia: tuoko on naisten unelmavartalo? On kamalaa, miten
vähättelevästi huomaa välillä ajattelevansa noiden mainosten vaikutuksista
ulkonäköpaineisiin, kun itse ei pidä mallien vartaloita kovinkaan
kauniina. Ja kuitenkin kun vähän muistelee, niin mieleen palaavat ne iltapäivät,
kun tuli kotiin yläasteelta tai lukiosta ja selaili H&M:n uutta kuvastoa
ja huokaili, jospa joskus itsekin saisi samanlaisen vartalon kun
langanlaihoilla, pitkäsäärisillä malleilla.
Unelmien bikinivartalo? Ei minulle, ei tällä hetkellä. Kuva täältä. |
Totuus
ajatusmaailmani muutoksesta iski oikeastaan ollessani rintsikkaostoksilla. Myyjä
kysyi kuinka suuren arvelen rinnanympärykseni olevan, ja vastasin sen olleen
aiemmin 65–70. Myyjä mittasi
rinnanympärykseni ja naurahti:
”Voi kyllä tämä on yli 75”. Automaattisesti jostain alitajunnasta pulpahti
mielipaha. Miten tuo nainen kehtaa sanoa noin tökerösti, minähän loukkaannun!
Nainen oli muuten mukava, sovitus meni hyvin ja lähdin kaupasta uudet rintsikat
kädessä. Vielä illallakin muistelin kuitenkin myyjän lausetta. Mutta seuraavana päivänä todellisuus iski: miten ihmeessä voin loukkaantua myyjän
sanoista, kun monta kertaa viikossa käyn salilla toiveenani saada leveämpi ja
lihaksikkaampi selkä? Minunhan olisi pitänyt ratketa onnesta, kun myyjä kehui
minun kasvaneen! Kuinka syvällä nuoruudessani omaksumani kauneusihanteet
sirosta naisesta oikein ovat, kun ne aivan automaattisesti vaikuttavat reaktiooni, vaikka
olen jo monta vuotta tietoisesti ajatellut toisin?
Media on todella suuri vaikuttaja ulkonäköasioissa, mutta
minusta suurempi vaikutusvalta omiin mielipiteisiin on ehdottomasti
lähipiirillä. Kun teininä oleskeli eniten samanikäisten, vielä itseään etsivien
tyttöjen kanssa, ei ihme, että puheenaiheet kiersivät kaloreita, lenkkeilyä ja
lihomista. Nyt lähipiirini ei puhu kaloreiden karsimisesta vaan ennemmin siitä,
miten saisi syötyä tarpeeksi. Kutkuttavin kehu, mitä mieheni minulle on hetkeen
sanonut, oli: ”Ohho, sullehan on tullu lihaa selkään”. Jos joku olisi sanonut
minulle noin muutama vuosi sitten, olisin itkenyt peilin edessä viikon. Kun
isäni oli käymässä tässä pari kuukautta sitten ja kehui, että näytän hyvältä,
minua hymyilytti monta päivää. Muiden ihmisten mielipiteillä ei pitäisi olla
väliä, mutta kyllä niillä on. Läheisimpien ja rakkaimpien ihmisten
mielipiteillä on väliä. Ainakin minulle. Ne ovat suuressa roolissa, kun oma
ideaali mistä tahansa asiasta on muodostumassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti