"Ihanaa, mun hartiat on leventynyt!" – Eiku mitäh?

Ihannevartaloni on muuttunut paljon viime vuosien aikana. Oikein hätkähdyttävän paljon. Lukion ensimmäisellä halusin vain olla hoikka. Mitä pienempi vaatekoko, sen parempi. ”Ootko sä laihtunut?” oli kaunein kehu, mitä kukaan pystyi minulle sanomaan. Kapeat ranteeni olivat ainoa kohta kehossani, johon olin jotakuinkin tyytyväinen. Urheilussa päämääränäni oli kuluttaa kaloreita, paljon kaloreita. ”Iso” oli kaikessa paitsi rinnoissa ehdoton no-no, ja vatsalihakset olivat ainoa lihasryhmä, joka sai ihannenaisvartalossani näkyä.

Neljä vuotta voi kuitenkin tehdä aikamoisen remontin pään sisällä. Teini-iästä aikuistuminen on varmasti yksi syy, muttei mielestäni tärkein. Uskon, että suurin vaikutus on ollut elämänpiirin muutoksella. Aloin käydä mieheni kanssa salilla, puhua hänen kanssaan urheilusta, lukea artikkeleja tavoitteellisesta kuntosaliharjoittelusta ja seurata somessa motivaatioblogeja ja liikunnallisia Instagram-tilejä. Pikku hiljaa päätäni eivät enää kääntäneet hoikat, gasellimaiset naiset, vaan muodokkaammat vartalot (kyllä, inspiroidun kaupungilla tyrmäävistä naisista :D). Kun ennen halusin olla ennen kaikkea siro ja kevyt, nyt haluan, että näytän ryhdikkäältä, vahvalta ja terveeltä. Siltä, että teen vapaa-ajallani jotain muutakin kuin makaan sohvalla ja olen syömättä. Unelmavartalossani on muodokkaat olkapäät, lihaksikkaat jalat ja vahva keskikroppa.

Kiinnitän huomiota niihin asioihin, joihin ympäristöni kiinnittää huomiota. Oma elämänpiiri on loppujen lopuksi melko pieni – kupla, jossa ääneen pääsee vain rajattu määrä ajatusmalleja. Ja kun itse hurahtaa johonkin tiettyyn ihanteeseen, helposti unohtaa muunlaisten ihannevartaloiden olemassaolon. On ihmeellistä huomata ihan henkilökohtaisesti, kuinka paljon ympäröivä kulttuuri vaikuttaa omiin ihanteisiin. Sitä välillä ihan pysähtyy tuijottamaan kadunvarsien alusvaatemainoksia: tuoko on naisten unelmavartalo? On kamalaa, miten vähättelevästi huomaa välillä ajattelevansa noiden mainosten vaikutuksista ulkonäköpaineisiin, kun itse ei pidä mallien vartaloita kovinkaan kauniina. Ja kuitenkin kun vähän muistelee, niin mieleen palaavat ne iltapäivät, kun tuli kotiin yläasteelta tai lukiosta ja selaili H&M:n uutta kuvastoa ja huokaili, jospa joskus itsekin saisi samanlaisen vartalon kun langanlaihoilla, pitkäsäärisillä malleilla.

                                                                       

Unelmien bikinivartalo? Ei minulle, ei tällä hetkellä.
Kuva täältä.

Totuus ajatusmaailmani muutoksesta iski oikeastaan ollessani rintsikkaostoksilla. Myyjä kysyi kuinka suuren arvelen rinnanympärykseni olevan, ja vastasin sen olleen aiemmin 65–70. Myyjä mittasi  rinnanympärykseni ja  naurahti: ”Voi kyllä tämä on yli 75”. Automaattisesti jostain alitajunnasta pulpahti mielipaha. Miten tuo nainen kehtaa sanoa noin tökerösti, minähän loukkaannun! Nainen oli muuten mukava, sovitus meni hyvin ja lähdin kaupasta uudet rintsikat kädessä. Vielä illallakin muistelin kuitenkin myyjän lausetta. Mutta seuraavana päivänä todellisuus iski: miten ihmeessä voin loukkaantua myyjän sanoista, kun monta kertaa viikossa käyn salilla toiveenani saada leveämpi ja lihaksikkaampi selkä? Minunhan olisi pitänyt ratketa onnesta, kun myyjä kehui minun kasvaneen! Kuinka syvällä nuoruudessani omaksumani kauneusihanteet sirosta naisesta oikein ovat, kun ne aivan automaattisesti vaikuttavat reaktiooni, vaikka olen jo monta vuotta tietoisesti ajatellut toisin?

Media on todella suuri vaikuttaja ulkonäköasioissa, mutta minusta suurempi vaikutusvalta omiin mielipiteisiin on ehdottomasti lähipiirillä. Kun teininä oleskeli eniten samanikäisten, vielä itseään etsivien tyttöjen kanssa, ei ihme, että puheenaiheet kiersivät kaloreita, lenkkeilyä ja lihomista. Nyt lähipiirini ei puhu kaloreiden karsimisesta vaan ennemmin siitä, miten saisi syötyä tarpeeksi. Kutkuttavin kehu, mitä mieheni minulle on hetkeen sanonut, oli: ”Ohho, sullehan on tullu lihaa selkään”. Jos joku olisi sanonut minulle noin muutama vuosi sitten, olisin itkenyt peilin edessä viikon. Kun isäni oli käymässä tässä pari kuukautta sitten ja kehui, että näytän hyvältä, minua hymyilytti monta päivää. Muiden ihmisten mielipiteillä ei pitäisi olla väliä, mutta kyllä niillä on. Läheisimpien ja rakkaimpien ihmisten mielipiteillä on väliä. Ainakin minulle. Ne ovat suuressa roolissa, kun oma ideaali mistä tahansa asiasta on muodostumassa.